Vertaisomainen Emmi

Teksti: Emmi K.

Tervehdys uudelta vertaisomaiselta Kainuusta! Oma ja perheeni maailma muuttui keväällä 2020 isäni saatua tapaturmaisesti selkäydinvamman. Ikuisuudelta tuntuneet minuutit vaihtuivat tunneiksi, päiviksi ja pikkuhiljaa vuosiksi. Elämä 2.0 on kasattu kokoon sieltä täältä, isoista entisistä ja pienistä uusista palasista. Neliraajahalvaus tuntuu monen korvaan kuulostavan sanana synkältä ja lohduttomalta. On se joskus sitäkin, en kiellä tai kaunistele. Meille se on ollut myös mielenkiintoisia uusia polkuja, laatuaikaa perheen kesken, ihan tavallisia pizzapäiviä ja sarjamaratoneja. Se on tuonut myös uskomattoman monia hillittömän hauskoja hetkiä, tragikoomisiakin.

Huumori on pitänyt pinnalla synkkänäkin päivänä, kun ei vaan jaksa tai kannata itkeä niin on ihan sama nauraa. Joskus voi nauraa myös asioille, joille kukaan muu ei nauraisi. Tunsin siitä ensin huonoa omaatuntoa, että meille on käynyt näin ja täällä me vaan vitsailemme sen kustannuksella. Tajusin nopeasti, että huumori ja pilkkeen säilyminen silmäkulmassa on elintärkeää oman mielen elpymisen kannalta. Koen, että vaikka uuteen totuttelu on syönyt voimia ja aiheuttanut unettomia öitä, meillä kävi lopulta kuitenkin hyvä tuuri, vaikka sitä ei ehkä ulkopuolinen ymmärrä. Kaikki on perspektiivistä kiinni.

Työssäni hautausalalla olen tottunut kohtaamaan ihmisiä elämän kriiseissä ja vaikeissa tilanteissa. Mikään ei kuitenkaan valmistanut kokemaan juuri tätä kriisiä. 

Olen paljon miettinyt sitä, kuinka yksin keskelle uutta tilannetta omainen monesti jää. On paljon huolehdittavaa, uusia yllättäviä asioita ja epävarmuuttakin. Mitä voin tehdä, että jonkun toisen tilanne helpottuisi, edes hetkeksi? En lähtökohtaisesti tiennyt selkäydinvammasta mitään, tuona keväisenä päivänä ambulanssin lähdettyä pihasta istuin tuoliin ja googlasin neliraajahalvauksen. Muistan miettineeni, että onko missään ketään, keneltä voisin heti kysyä, mitä nyt tapahtuu ja mitä tulevaisuus meille tuo. Siksi olen nyt tässä, Aksonin vertaisomaisena.

Minua voi lähestyä, olipa uudessa tilanteessa yhtä pihalla kuin minä olin, tasaisessa elämänvaiheessa juttukaveria kaivatessa tai ihan missä vaan, kynnys on matala. Olen jo oppinut, että varsinkin leukaohjattavalla sähköpyörätuolilla liikkuessa matalat kynnykset ovat erityisen mukavia. Muistan ensihoitajan sanoneen, että ei laiteta vilkkuja, kun ei ole enää mihinkään kiire. Mutta kyllä oli kiire, elämään! On niin paljon mahdollisuuksia, joita en aiemmasta vinkkelistä nähnyt. Niin paljon sellaista ympärilläni jokapäiväisessä elämässä, johon en ole osannut katsettani suunnata. Nyt kaikki on toisin. Toivon, että saan olla ehkä juuri sinulle tai läheisellesi se henkilö, jonka kanssa näitä aiheita yhdessä pohtia.